Ennen rataa tie nousi mäen päälle ja siihen oli otettava hieman vauhtia. Reki kitisi ja kolisi niin, ettei kukaan kuullut junan lähestyvän. Juuri kun reki oli kiskojen keskelle, törmäsi veturi siihen ja kuorman päällä reen etuosassa istunut poika lensi höyryveturin piipun viereen ja putosi siitä rasvaussillalle.

– Minä satutin rytäkässä vain vähän leukaani. Isältä katkesi seitsemän kylkiluuta ja siitä hän sai vaivoikseen myös hinkuyskän. Ruuna selvisi kolhuitta, vaikka ronkelireki meni päreiksi. Äiti katsoi tapausta tuvan ikkunasta. Mahtoi se näyttää hurjalta, Antti Vehviläinen muistelee.

Antti Vehviläinen työskenteli VR:llä konduktöörinä ja viimeiset työvuotensa järjestelymestarina.

– VR oli hyvä työnantaja jo harrastusteni vuoksi. Minä pidin vuorotyöstä, sillä pääsin katsomaan metsään jäniksen jälkiä silloin kun muut olivat töissä ja metsässä oli hiljaista, Vehviläinen sanoo.

Vehviläinen on ollut ikänsä kova koiramies ja tunnetaan ansioituneena ajokoiraharrastajana ympäri Suomen. Koiraharrastukseen hän pääsi mukaan jo pikkupoikana enojensa ja isompien veljiensä mukana.

– Enoni metsästivät melkein ammatikseen 1940- ja vielä 1950-luvulla. He olivat innokkaita ketun ajattajia. Minäkin ajoin velipojan kanssa yökaudet moottoripyörällä etsimässä ketunpesiä. Olin jo VR:llä töissä, kun sain verottajalta mätkyt ketuntapporahoista – vähennyksiä ei siinä otettu huomioon, vaikka bensaa oli palanut jonkun verran.

Suomenajokoirille Antti Vehviläinen menetti sydämensä kymmenkesäisenä. Poika pyöräili pitkin kyläteitä kuuntelemassa ajokoiran ajoa.

– Kenneltoiminta tuli metsästyksen rinnalle 1960-luvun lopulla. Kimppakoiria minulla oli jo veljeni Sepon kanssa, mutta ihan oman ensimmäisen suomenajokoiran hankin vuonna 1973, kun rakensin taloni Pieksämäelle…

Pieksämäen Lehti 21.1.2011